DON PIPER ON PAPPI.
HÄN KUOLI AUTO-ONNETTOMUUDESSA 1989.TÄNÄÄN HÄN ELÄÄ JA TYÖSKENTELEE BAPTISTIKIRKOSSA TEXASISSA.
VIETETTYÄNSÄ
90 MINUUTTIA TAIVAASSA.
Kotimatkalla kirkkokuntansa pappienkokouksesta Don Piperin Ford Escort tuhoutui
täysin rekan vyöryessä hänen autonsa päälle.
Ambulanssihenkilökunta totesi Piperin
kuolleen välittömästi onnettomuushetkellä.
Häntä ei yritettykään elvyttää.
Yhdeksänkymmentä minuuttia onnettomuuden jälkeen
paikalle ajoi
baptistipastori Dick Onerecker.
Tämä pysähtyi tarkistaakseen tarvitaanko hänen
apuansa. Vaikka ambulanssihenkilökunta asiantuntemuksellansa todisti Escortia ajaneen henkilön kuolleen, Onerecker
tiedosti Jumalan kehottavan häntä työntymään autonromun takaistuimelle
rukoillakseen uhrin puolesta.
Hän laski kätensä etuistuimella olevan kuljettajan
päälle todeten, ettei elonmerkkejä ole. Silti Onerecker
ei voinut jättää onnettomuusautoa eikä irrottaa kättänsä kuolleen päältä.
Hän aloitti laulun Jeesuksesta, ystävästä, jonka
kaltaista ei ole toista. Laulu alkoi
soolona – mutta viimeinen säkeistö laulettiin duettona. Kuollut Don Piper oli palannut eloon ja yhtyi lauluun!
Palattuansa eloon Don Piper
joutui sopeutumaan vuosien kipuun ja tuskaan.
Hänet leikattiin 34 kertaa. Hänen taivaskokemuksensa on antanut hänelle
elämänvoimaa.
Kirja avaa lukijalle erityisen anteliaan käsityksen
Jumalan ja näkymättömän maailman todellisuuksista. Kirja rohkaisee koetuksissa
ja kärsimyksissä olevia. Kirja lohduttaa
niitä, jotka ovat luovuttaneet rakkaitansa rajan taakse.
Loppusanana suomalaisen KALEVI HELIMÄEN taivaskokemus.
Tässä on yksi mielenkiintoisimmista osista kirjasta:
90 MINUUTTIA TAIVAASSA
OLEN TAIVAASSA
* Ja pelko valtasi hänet, ja
hän sanoi: ”kuinka peljättävä onkaan tämä paikka!
Tässä on varmasti Jumalan huone ja taivaan portti.” (1. MOOSEKSEN KIRJA 28:17)*
Kuollessani en leijaillut
läpi pitkän pimeän tunnelin. Minulla ei ollut mitään katoamisen tai takaisin
tulemisen tunnetta. En hetkeäkään tuntenut, että ruumistani olisi kuljetettu
valoon. En kuullut ääniä, jotka olisivat kutsuneet minua, tai ylipäänsä mitään
muutakaan. Samanaikaisesti kuin mielessäni häivähti kuva sillasta ja sateesta,
käsittämätön kirkas valo ympäröi minut; sitä kirkkautta on mahdoton sanoin
kuvata. Ei muuta, vain se.
Seuraavaksi tiedostin
seisovani taivaassa.
Katsellessani ympärilleni ilo
alkoi pulppuilla sisälläni. Samalla hetkellä tulin myös tietoiseksi suuresta
väkijoukosta. He seisoivat loistavan, runsaasti koristellun portin edessä.
Minulla ei ole aavistustakaan siitä, kuinka kaukana he olivat; sellaisilla
asioilla kuin etäisyys ei ollut mitään merkitystä. Väkijoukon kiiruhtaessa
minua kohti en nähnyt Jeesusta, mutta näin ihmisiä, joita olin tuntenut. Heidän
lähestyessään tiesin välittömästi, että he kaikki olivat kuolleet elinaikanani. Heidän
läsnäolonsa tuntui täysin luonnolliselta.
Kiiruhtaessaan minua kohti
jokainen heistä hymyili, riemuitsi ja ylisti Jumalaa. Vaikka kukaan heistä ei
sitä sanonutkaan, tiesin vaistomaisesti, että he olivat taivaallinen
vastaanottokomitea. Ikään kuin he kaikki olisivat kokoontuneet odottamaan minua
taivaan porttien ulkopuolelle.
Ensimmäinen tunnistamani
henkilö oli isoisäni Joe Kulbeth. Hän näytti juuri
sellaiselta kuin hänet muistin valkoisine hiuskuontaloineen ja nenineen, jota
kutsuin banaaninenäksi. Hän seisahtui vähäksi aikaa paikoilleen ja vain seisoi
edessäni. Sitten virnistys levisi hitaasti hänen kasvoilleen. Lausuin ehkä
hänen nimensä, mutta en ole siitä ihan varma.
”Donnie!”
(Sillä nimellä isoisäni minua aina nimitti.) Hänen silmänsä kirkastuivat, ja
viimeisiä askelia ottaessaan hän ojensi kätensä minua kohti. Hän syleili minua
ja piti minut tiukasti sylissään. Hän oli taas tuo vahvarakenteinen, voimakas
isoisä, jonka lapsuudestani muistan.
Olin ollut hänen luonaan, kun
hän oli saanut kotonaan sydänkohtauksen. Olin seurannut häntä ambulanssiin ja
seisonut sitten aivan teho-osaston oven ulkopuolella odottamassa. Muistin,
kuinka lääkäri oli tullut luokseni, pudistanut päätään ja sanonut pehmeästi:
”Teimme kaiken minkä voimme.”
Viimein isoisä irrotti
otteensa. Tarkastellessani hänen kasvojaan valtava autuuden tunne valtasi
sisimpäni. En ajatellut hänen sydänkohtaustaan tai hänen kuolemaansa, koska
olin niin iloinen jälleennäkemisestämme. Sillä ei tuntunut olevan mitään
merkitystä, miten me kumpikin olimme tulleet taivaaseen.
Minulla ei ole aavistustakaan
siitä, miksi juuri isoisäni oli ensimmäinen henkilö, jonka näin. Ehkäpä sillä
oli jotakin tekemistä sen kanssa, että olin ollut paikalla hänen kuollessaan.
Hän ei ollut elämäni tärkeimpiä hengellisiä opettajia, vaikka hänellä olikin
ollut minuun myönteinen vaikutus.
En muista, kuka halasi minua
isoisäni jälkeen, mutta paljon ihmisiä parveili ympärilläni. Joku halasi minua,
muutamat suutelivat minua poskelle ja jotkut puristivat kättäni. En ollut
koskaan aikaisemmin tuntenut itseäni niin rakastetuksi.
Yksi tämän
vastaanottokomitean jäsenistä oli lapsuudenystäväni Mike Wood. Mike oli minulle
erityisen rakas, sillä juuri hän oli kutsunut minut pyhäkouluun. Hänellä oli
ollut suuri osuus siinä, että minusta oli tullut kristitty. Mike oli ollut
tuntemistani nuorista kristityistä kaikkein hartain. Hän oli ollut myös muiden
nuorten keskuudessa erittäin suosittu. Hän oli pelannut neljä vuotta
jalkapalloa ja koripalloa sekä harrastanut eri juoksulajeja. Hän oli ollut
erittäin lahjakas. Hänestä oli tullut myös sankarini, koska hän oli elänyt
kristillistä elämää ja puhunut siitä usein. Lukion jälkeen Mike oli saanut
täyden apurahan Louisianan valtionyliopistoon. Ollessaan 19-vuotias Mike oli
kuollut auto-onnettomuudessa. Olin murtunut täysin kuullessani hänen
kuolemastaan, ja minulta oli kestänyt kauan päästä hänen kuolemansa yli. Miken
kuolema oli ollut suuri järkytys ja tuskallinen kokemus, joka minulla oli
siihen mennessä ollut.
Kun olin osallistunut hänen
hautajaisiinsa, olin ihmetellyt, lakkaisinko koskaan itkemästä. En ollut
pystynyt ymmärtämään, miksi Jumala oli ottanut pois niin asialleen
omistautuneen opetuslapsen. En myöhemminkään voinut unohtaa sitä surua ja
menetyksen tunnetta. En tietenkään ajatellut häntä kaiken aikaan, mutta niin
tehdessäni tulin valtavan murheelliseksi.
Ja nyt näin Miken taivaassa.
Kun hän kietoi käsivartensa hartioideni ympärille, tuskani ja suruni katosivat
välittömästi. En ollut koskaan nähnyt Miken hymyilevän niin iloisesti. En
vieläkään tiedä miksi, mutta paikan iloisuus pyyhki pois kysymykset. Kaikki
tuntui niin autuaalta. Täydelliseltä.
Yhä enemmän ja enemmän
ihmisiä tuli tapaamaan minua ja kutsui minua nimeltä. Sydämeni oli pakahtua
nähdessäni, kuinka paljon heitä oli tullut toivottamaan minut tervetulleeksi
taivaiseen. En ollut koskaan edes osannut kuvitella kenenkään olevan niin
onnellinen kuin he nyt olivat. Heidän kasvonsa säteilivät sellaista tyyneyttä,
jota en ollut koskaan maan päällä nähnyt. Kaikki olivat täynnä elämää ja iloa.
Ajalla ei ollut mitään
merkitystä. Siitä huolimatta puhun selvyyden vuoksi tästä kokemuksesta aikaan
viittaavin termein.
Näin isoisäni, kuulin hänen
äänensä ja tunsin hänen syleilynsä hänen kertoessaan minulle, kuinka innoissaan
hän oli sen vuoksi, että olin liittynyt heidän seuraansa. Näin lukiokaverini
Barry Wilsonin, joka oli hukkunut erääseen järveen. Barry halasi minua, ja
hänen hymynsä säteili sellaista onnellisuutta, jota en uskonut olevan
olemassakaan. Hän ja kaikki muut ylistivät Jumalaa ja kertoivat, kuinka iloisia
he olivat nähdessään minut, ja toivottivat minut tervetulleeksi joukkoonsa.
Juuri samalla hetkellä näin
kaksi opettajaani, jotka olivat rakastaneet minua ja kertoneet minulle
Jeesuksesta Kristuksesta. Kävellessäni näiden ihmisten keskellä tulin
tietoiseksi heidän ikäjakaumastaan – vanhoja ja nuoria ja kaikenikäisiä siltä
väliltä. Monet heistä eivät olleet tunteneet toisiaan maan päällä, mutta
jokainen heistä oli vaikuttanut elämääni jollain tavoin. Vaikka
he eivät olleetkaan tavannet maan päällä, niin nyt he kaikki näyttivät tuntevan
toisensa.
Yrittäessäni selittää tätä
kaikkea sanani tuntuvat vajaavaisilta ja
riittämättömiltä, koska minun täytyy käyttää maallisia ilmaisuja kuvatakseni
tuota sanoinkuvaamatonta iloa, intoa, lämpöä ja täydellistä onnea. Kaikki
syleilivät minua jatkuvasti, koskettelivat minua ja puhuivat minulle. Kaikki
nauroivat ja ylistivät Jumalaa. Tätä tuntui kestävän kauan aikaa, mutta se ei
haitannut minua ollenkaan.
Isäni tulee yksitoistalapsisesta
perheestä, ja muutamilla hänen veljillään ja siskoillaan on jopa kolmetoista
lasta. Kun olin lapsi, perhejuhlamme olivat niin valtavia, että vuokrasimme
juhliamme varten koko kaupunginpuiston Monticellon
Arkansasissa. Me Piperit olemme rakastavaa sukua, ja
aina kun kokoonnumme yhteen, halailemme ja suutelemme toisiamme. Kuitenkaan
yksikään noista maanpäällisistä perhejuhlista ei ollut kyennyt valmistamaan
minua siihen suuremmoiseen pyhien kokoontumiseen,
jonka sain kokea taivaan porteilla.
Jotkut taivaan porteilla
kohtaamistani henkilöistä olivat samoja kuin aikoinaan Monticellossa.
Taivaassa on monia asioita, mutta tämä oli kaikkien aikojen perhejuhla.
Kaikki kokemani oli kuin
ensiluokkainen seisova pöytä maallisille aisteille. En ollut koskaan kokenut
niin voimallisia halauksia tai nähnyt sellaista kauneutta. Taivaan valoa ja sen
näkymiä on mahdoton kuvata tai selittää. Lämmin säteilevä valo kietoi minut
sisäänsä. Katsellessani ympärilleni minun oli vaikea käsittää sitä väriloistoa.
Jokainen värisävy ja –vivahde ylitti kaiken koskaan
näkemäni.
Terävöityneiden aistieni
vuoksi minusta tuntui, etten ollut koskaan aikaisemmin nähnyt, kuullut tai
tuntenut mitään näin todellista. En tosin muista maistaneeni mitään, mutta
jotenkin vain tiesin, että jos minä olisin tehnyt niin, se olisi ollut paljon
ihanampaa kuin mikään ruoka tai juoma, mitä olin maan päällä maistanut.
Paras tapa, jolla voin
tapahtumia kuvailla, on sanoa, että minusta tuntui kuin olisin ollut jossain
toisessa ulottuvuudessa. Koskaan en edes onnellisimpina hetkinäni ole tuntenut
olevani niin täynnä elämää. Seisoin sanattomana rakkaitteni edessä ja yritin
imeä kaiken sisääni. Kerta toisensa jälkeen kuulin, kuinka iloisia he olivat
nähdessään minut ja kuinka innoissaan he olivat saadessaan minut joukkoonsa. En
ole varma, sanoivatko he todella nuo sanat vai eivät. Tiesin kuitenkin, että he
olivat odottaneet minua, vaikka taivaassa ei tiedostettukaan ajankulua.
Katselin jälleen noita
kasvoja ja tajusin, että heillä kaikilla oli ollut oma osuutensa siinä, että
minusta oli tullut kristitty tai että olin kasvanut uskovana. Jokainen heistä
oli vaikuttanut minuun positiivisesti. Jokainen heistä oli vaikuttanut minuun
hengellisesti jollain tavalla ja auttanut minua kasvamaan paremmaksi
opetuslapseksi. Tiesin – jälleen yksi niistä asioista, jotka tiesin ilman, että
olisin ollut tietoinen, mistä tuo tieto tuli – että heidän vaikutuksestaan sain
nyt olla heidän luonaan taivaassa.
Emme puhuneet siitä, mitä he
olivat tehneet hyväkseni. Keskustelumme keskittyivät siihen iloon, jota he
tunsivat sen vuoksi, että olin siellä, ja siihen, kuinka onnellisia he olivat
nähdessään minut.
Koska olin yhä täysin
ymmälläni, en tiennyt kuinka olisin vastannut heidän tervetulotoivomuksiinsa.
Sanoin: ”Olen onnellinen saadessani olla teidän kanssanne.” Nuo sanat eivät
riittäneet kuvaamaan sitä valtavaa iloa, jota tunsin saadessani olla kaikkien
noiden minulle niin rakkaiden ihmisten joukossa.
En ollut lainkaan tietoinen
siitä mitä olin jättänyt taakseni, enkä murehtinut sitä, että olin joutunut
jättämään perheeni tai omaisuuteni. Tuntui kuin Jumala olisi pyyhkinyt
mielestäni kaikki kielteiset tai huolta aiheuttavat asiat. Minä
yksinkertaisesti vain iloitsin siitä, että sain olla yhdessä näiden ihanien
ihmisten kanssa.
He näyttivät juuri
sellaisilta, jollaisina olin heidät tuntenut – vaikkakin paljon iloisimmilta ja
onnellisimmilta kuin koskaan maan päällä ollessaan.
Isoäitini Hattie
Mann oli amerikanintiaani.
Lapsena olin nähnyt hänet vasta sen jälkeen, kun hänelle oli kehittynyt
osteoporoosi. Hänen päänsä ja olkapäänsä olivat koukistuneet eteenpäin ikään
kuin hänellä olisi ollut selässään kyttyrä. Erityisesti muistan hänen
kurttuiset kasvonsa. Vielä yksi asia, jonka hänestä muistan, on se, että
hänellä oli tekohampaat – joita hän ei useinkaan käyttänyt. Mutta kun hän nyt
hymyili minulle taivaassa, hänen hampaansa loistivat puhtaanvalkoisina; tiesin,
että ne olivat hänen omansa. Hänen hymynsä oli kaikkein kaunein hymy, jonka
olen ikinä nähnyt.
Sitten huomasin muutakin –
hän ei enää kävellyt kumarassa. hän seisoi selkä suorana ja ryhdikkäänä, ja
kaikki rypyt olivat hävinneet hänen kasvoiltaan. Minulla ei ollut
aavistustakaan siitä, minkä ikäinen hän oli, enkä edes ajatellut sitä.
katsellessani hänen säteileviä kasvojaan tajusin, ettei iällä ollut taivaassa
mitään merkitystä.
Ikä ilmentää ajan kulumista,
eikä taivaassa ole aikaa. Kaikki tapaamani ihmiset olivat sen ikäisiä kuin he
olivat olleet nähdessäni heidät viimeksi – paitsi että maanpäällisen elämän
jättämät jäljet olivat hävinneet. Vaikka joitakin heidän maanpäällisistä
piirteistään ei olisi voinut sanoa viehättäviksi, niin taivaassa jokainen
piirre oli täydellinen, kaunis ja ihana katsella.
Jopa nyt, vuosia myöhemmin,
saatan joskus sulkea silmäni ja nähdä nuo täydelliset piirteet ja hymyt, jotka
hämmästyttivät minua inhimillisellä lämmöllään ja ystävyydellään, jollaista en
ollut koskaan kokenut. Pelkkä yhdessäolo heidän kanssaan oli pyhä hetki, joka
säilyy kalliina toivonani.
Saavuttuani taivaan porteille
he olivat siellä odottamassa minua ja kiiruhtivat heti minua kohti. He
halasivat minua, ja katsoinpa mihin suuntaan tahansa, näin aina jonkun, jota
olin rakastanut ja joka oli rakastanut minua. He ympäröivät minut ja liikkuivat
ympärilläni niin, että jokaisella oli mahdollisuus toivottaa minut
tervetulleeksi taivaaseen.
tunsin että minua
rakastettiin – enemmän kuin koskaan aikaisemmin. He eivät sanoneet rakastavansa
minua. En muista mitä sanoja he käyttivät. Mutta kun he katsoivat minuun,
tiesin, mitä raamattu tarkoittaa puhuessaan täydellisestä rakkaudesta. Se
säteili kaikista ympärilläni seisovista ihmisistä.
Katsellessani heitä minusta
tuntui kuin olisin imenyt itseeni heidän rakkauttaan. Jossain vaiheessa
katseeni kiinnittyi ympäristöön; näky oli häkellyttävä. Kaikki oli
loistavankirkasta. Jonkin matkan päässä olevista porteista virtasi ulos
sellainen kirkkaus, joka hehkussaan jopa ylitti meitä ympäröivän valon. Heti
kun lakkasin katselemasta ympärilläni olevien ihmisten kasvoja, tajusin että
kaikki ympärilläni hehkui häikäisevää valoa. Ihmissanat eivät riitä kuvaamaan
näkemääni loistoa.
Kaikki näkemäni hehkui
valtavaa kirkkautta. Ehkäpä paras kuvaus on, että aloimme liikkua kohti tuota
valoa. Kukaan ei sanonut että meidän oli aika tehdä niin, mutta silti aloimme
yhtaikaa liikkua eteenpäin. Lähtiessäni liikkeelle kaikki näytti muuttuvan aina
vain korkeammaksi – kuten loiva mäenrinne, joka vain jatkui jatkumistaan. Olin
odottanut näkeväni portin takana jonkinlaisia tummia sävyjä, mutta niin
pitkälle kuin silmäni kantoivat, en erottanut mitään muuta kuin tuota
voimakasta hehkuvaa valoa.
Se voimakas valo, jonka oli
kohdannut tavatessani ystäväni ja rakkaani, kalpeni pimeydeksi, kun säteily ja
sateenkaaren värien loisto edessäni kasvoivat kasvamistaan. Oli ikään kuin jokainen
ottamani askel olisi lisännyt tuon valon hehkua. En tiennyt, kuinka se saattoi
muuttua aina vain häikäsevämmäksi, mutta niin se
kuitenkin teki. Tunne oli sama, kuin olisi astunut pilkkopimeästä huoneesta
kirkkaaseen keskipäivän aurinkoon. Kun ovi aukeaa, auringonsäteet osuvat
täydellä voimalla silmiimme ja me sokaistumme vähäksi aikaa.
Minä en sokaistunut, mutta
olin ihmeissäni sen vuoksi, että loisto ja kirkkaus vain lisääntyivät
lisääntymistään. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, niin jokaisen ottamani
askeleen myötä ja kaikkialla vallitsevasta kirkkaudesta huolimatta tuo loisto
vain lisääntyi. Mitä pidemmälle kävelin, sitä kirkkaammaksi valo muuttui. Valo
nielaisi minut sisäänsä, ja minusta tuntui, että minua johdatettiin Jumalan
läsnäoloon. Vaikka maallisten silmiemme täytyykin vähitellen sopeutua joko
valoon tai pimeyteen ,niin taivaalliset silmäni
näkivät ilman minkäänlaisia vaikeuksia. Taivaassa kaikki aistimme ovat
terävöityneet rajattomasti, ja kykenemme vastaanottamaan kaiken. Millaista
aistien juhlaa se onkaan!
Astuessani eteenpäin minut
valtasi pyhä kunnioitus. Minulla ei ollut aavistustakaan siitä, mikä minua
edessäpäin odotti, mutta vaistosin, että jokaisen ottamani askelen myötä kaikki
muuttuisi vieläkin ihmeellisemmäksi.
Sitten kuulin musiikin.
*Ja minä näin, ja minä kuulin
monien enkelien äänen valtaistuimen ja olentojen ja vanhimpien ympäriltä.
(ILMESTYSKIRJA 5:11)*
Nuorena poikana vietin paljon
aikaa maalla ja metsissä. Kävellessäni läpi vyötärölle asti ulottuvan kuivuneen
ruohon pelästytin usein lintuparven ja säikäytin ne pois maassa sijaitsevista
pesistään. Kun ne nousivat lentoon, niiden siivistä lähti suhiseva ääni.
Elävin muistikuvani taivaasta
on se mitä kuulin. Voin ainoastaan kuvata sitä pyhäksi siipiensuhinaksi. Mutta
minun täytyy tuhatkertaistaa se selittääkseni tuon taivaallisen äänen
vaikutusta.
Se oli kaikkein kaunein ja
miellyttävin ääni, mitä olen koskaan kuullut, eikä se lakannut. Se oli kuin laulu joka ei koskaan lopu. Olin
täynnä kunnioitusta ja halusin koko olemuksellani kuunnella sitä. Mutta koin
jotakin vielä ihmeellisempää. Tuntui kuin olisin itsekin ollut osa tuota
musiikkia – se oli ruumiissani ja kulki sen kautta. Seisoin hiljaa paikoillani,
ja kuitenkin minusta tuntui kuin äänet olisivat kietoneet minut sisäänsä.
Niin tietoinen kuin minusta
tulikin näistä iloisista, ilman täyttävistä äänistä ja sävelistä, en kuitenkaan
hämmentynyt. Minusta tuntui kuin tämä taivaallinen konsertti olisi läpäissyt
koko olemukseni, ja kuitenkin samaan aikaan keskityin kaikkeen ympärilläni
olevaan.
En koskaan nähnyt mistä tuo
ääni tuli. Minulla oli tunne, että se mikä tuon taivaallisen musiikin tuotti,
oli aivan yläpuolellani, mutta en silti katsonut ylös. En tiedä miksi en tehnyt
niin. Ehkä se johtui siitä, että olin niin ihastunut noihin ympärilläni oleviin
ihmisiin, tai siitä, että aistini olivat niin keskittyneet, että annoin
silmieni levätä kaikessa yhtä aikaa. En kysynyt mitään enkä kertaakaan
hämmästellyt mitään. Kaikki oli täydellistä. Vaistosin, että tiesin kaiken ja ettei
minulla ollut mitään kysyttävää.
Miljoonat äänet täyttivät
mieleni ja sydämeni sellaisella voimalla, että sitä on vaikea selittää.
Kaikkein ihmeellisin ääni lähti kuitenkin enkelien siivistä. En nähnyt niitä,
mutta ääni oli kaunis, pyhä melodia, jonka kadenssi ei tuntunut koskaan
loppuvan. Suhina kaikui ilmassa ikään kuin se olisi ollut loppumatonta
ylistystä. Ja sitä kuunnellessani minä yksinkertaisesti tiesin, että se oli
juuri sitä.
Eräs toinen ääni säilyy
ainoana elävänä muistona, joka minulla on koko taivaskokemuksestani. Kutsun
sitä musiikiksi, mutta se poikkeaa kaikesta muusta koskaan kuuntelemastani
musiikista, enkä edes odota kuulevani mitään sellaista täällä maan päällä.
Ylistyssävelet täyttivät koko taivaan. Loppumaton kiihkeys ja vaihtelevuus
ottivat minut valtaansa.
Ylistys oli jatkuvaa, mutta
kaikkein ihmeellisintä minusta oli se, että satoja lauluja laulettiin yhtä
aikaa – ja niissä kaikissa palvottiin Jumalaa. Lähestyessäni mahtavia portteja
kuulin niitä joka puolelta ja tajusin, että jokainen ääni ylisti Jumalaa.
Kirjoitan ääni, mutta se oli jotain paljon enemmän. Jotkin niistä kuulostivat
aivan instrumenteilta, mutta en ollut varma – enkä huolissani. Ylistys kaikui
kaikkialla, ja se kaikki oli musiikkia, mutta siihen oli kuitenkin yhdistetty
sellaisia melodioita ja sointuja, joita en ollut kuullut koskaan aikaisemmin.
Kaiken musiikin keskeltä
kantautui huudahduksia, kuten ”Halleluja!”, ”Kiitos!”, ”Kunnia Jumalalle!”,
”Ylistys kuninkaalle!”. En tiedä, lauloivatko niitä enkelit vai ihmiset. Olin
niin täynnä kunnioitusta ja taivaallista tunnelmaa, että en kertaakaan katsonut
ympärilleni. Sydämeni täyttyi sellaisella ilolla, jota en ole koskaan kokenut.
En ottanut osaa tuohon palvontaan, mutta minusta tuntui kuin oma sydämenikin
olisi kaikunut samanlaista iloa ja ylitsevuotavuutta.
Jos soittaisimme kolmea
ylistyslevyä yhtä aikaa, saisimme aikaan sellaisen äänien kakofonian, että
sekoaisimme, mutta tämä oli täysin erilaista. Jokainen sointu liittyi toiseen
sointuun ja jokainen ääni tai instrumentti tehosti muita.
Niin oudolta kuin se
kuulostaakin, kykenin aivan selvästi erottamaan kaikki laulut. Kuulosti siltä,
kuin jokainen laulu olisi tarkoitettu kuultavakseni siirtyessäni porttien
sisäpuolelle.
Monet sellaiset vanhat virret
ja kuorolaulut, joita olin laulanut monet kerrat elämässäni, olivat osa tuota
musiikkia, mutta joukossa oli myös satoja sellaisia lauluja, joita en ollut
ennen kuullut. Ylistyslaulut, nykyaikaisilta kuulostavat kuorolaulut ja vanhat
psalmilaulut täyttivät korvani eivätkä ainoastaan synnyttäneet syvää
rauhantunnetta vaan myös sellaista iloa, jota en ollut koskaan aikaisemmin
kokenut.
Seisoessani porttien edessä
en ajatellut asiaa, mutta myöhemmin tajusin, etten ollut kuullut sellaisia
lauluja kuin esimerkiksi ”Kerran Golgatalla”. Yksikään niistä lauluista, jotka
täyttivät ilman, ei kertonut Jeesuksen antamasta uhrista tai kuolemasta. En
kuullut ainoatakaan surullista laulua, ja vaistomaisesti tiesin, ettei
taivaassa ole surullisia lauluja. Ja miksi olisikaan? Kaikki laulut olivat
ylistystä Kristuksen hallintavallalle kuninkaitten kuninkaana ja meidän iloista
palvontaamme sen tähden, mitä hän on meidän puolestamme tehnyt ja kuinka ihana
hän on.
Taivaalliset sävelet
ylittivät kaiken aikaisemmin kuulemani. En pystynyt laskemaan yhtä aikaa
laulettujen laulujen määrää. Niitä oli ehkä tuhansia, mutta minkäänlaista
kaaosta ei esiintynyt, koska pystyin kuulemaan niistä jokaisen ja erottamaan
niiden sanat ja sävelet.
Ihmettelin tuota ihanaa
musiikkia, vaikka minulla ei ole koskaan ollut erityisen hyvää lauluääntä,
tiesin, että jos sillä hetkellä laulaisin, ääneni olisi täydellisessä vireessä
ja kuulostaisi yhtä melodiselta ja harmoniselta kuin nuo tuhannet muut äänet ja
instrumentit. Jopa nyt, täällä maan päällä, kuulen yhä kaukaisia kaikuja tuosta
musiikista. Kun olen erittäin väsynyt ja makaan vuoteellani silmät suljettuna,
saatan torkahtaa noiden taivaallisten äänien täyttäessä sydämeni ja mieleni.
Olipa päivä ollut kuinka vaikea tahansa, rauha täyttää välittömästi koko olemukseni.
Minulla on edelleen takaumia, vaikka ne poikkeavat
siitä mitä normaalisti takaumilla tarkoitetaan. Minun
takaumani ovat pikemmin ääniä kuin muistikuvia.
Olen pohtinut, miksi muistan
juuri musiikin. se tuntuu kummalliselta. Olisin odottanut, että parhaiten
mieleen jäänyt kokemus olisi se, mitä olen nähnyt tai rakkaiteni
fyysiset halaukset. Mutta yli kaiken muun vaalin noita ääniä ja toisinaan
ajattelen: Maltan tuskin odottaa, että saan kuulla ne uudelleen –
henkilökohtaisesti. Sitä minä odotan. Haluan nähdä kaikki rakkaani ja tiedän,
että saan olla heidän kanssaan iankaikkisesti. Haluan kokea kaiken, mitä taivas
tarjoaa, mutta ennen kaikkea haluan jälleen kuulla nuo ihanat laulut.
En todellakaan tiedä, miltä
Jumalasta tuntuu, mutta löydän ilon ja lohdun ajatellessani, että Hänen täytyy
olla mielissään ja onnellinen noista jatkuvista ylistyksen äänistä.
Noiden minuuttien aikana –
minulle ne olivat ajattomia – toiset koskettelivat minua. Heidän lämpimät
halauksensa olivat täysin todellisia. Näin värejä, jollaisia en uskonut olevan
olemassakaan. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut olevani niin elossa kuin
silloin.
Olin kotona, olin siellä
minne kuuluinkin. Halusin olla siellä kiihkeämmin kuin koskaan olin halunnut
olla missään maan päällä. Aika oli kadonnut, ja olin yksinkertaisesti läsnä
taivaassa. Kaikki huolet, ahdistukset ja huolta aiheuttavat asiat hävisivät.
Minulla ei ollut minkäänlaisia tarpeita ja oloni tuntui täydelliseltä.
Turhaannun kertoessani, millainen taivas oli, koska en löydä
sanoja kuvaamaan sitä, miltä se näytti, miltä se kuulosti ja miltä se tuntui. Se oli täydellinen, ja tiesin ettei minulla olisi minkäänlaisia
tarpeita, eikä tulisi enää ikinä olemaankaan. En edes ajatellut maata
tai ihmisiä, jotka olivat jääneet jälkeeni.
En nähnyt Jumalaa. Tiesin
kuitenkin, että Jumala oli siellä; en kertaakaan nähnyt minkäänlaista hahmoa
tai valonhehkua, mikä olisi viitannut Hänen Jumalalliseen läsnäoloonsa. Kuulin
ihmisten puhuvan porteista sisään ja ulos menemisestä. Mutta minä en sitä
tehnyt.
Näin ainoastaan kirkkaita
sateenkaaren värejä. Tirkistelin portin läpi, koska halusin nähdä, mitä
toisella puolella oli. Haluni ei ollut mitään kiihkeää halua, vaan rauhallista
avoimuutta kokea kaikki taivaan kauneus ja ilo.
Ainoa tapa, jolla kykenen
saamaan jotain järkeä tähän osaan kokemustani, on ajatella, että jos todella
olisin nähnyt Jumalan, en olisi enää koskaan halunnut palata. Olen ajatellut
niin, että kun kerran pääsemme Jumalan läsnäoloon, emme enää
koskaan halua palata maan
päälle, koska se on tyhjä ja merkityksetön paikka taivaaseen verrattuna.
Minulle pelkkä porteille
pääsy oli ihmeellistä. Se oli esimakua jumalallisesta ilosta. Sanani ovat liian
heikkoja kuvaamaan mitä siellä tapahtui.
Pastorina olen seissyt monien
arkkujen äärellä ja toimittanut monia hautajaisia ja sanonut: ” Niille, jotka
rakastavat Herraa, ruumiin jättäminen tarkoittaa sitä, että he ovat hänen
kanssaan.”
Uskoin noihin sanoihin
silloin ja uskon niihin vielä enemmän nyt.
Jonkin ajan kuluttua
(turvaudun taas maallisiin ilmaisuihin) lähdimme kulkemaan ylös kohti portteja.
Kukaan ei sanonut sitä, mutta jotenkin vain tiesin, että Jumala oli lähettänyt
nuo kaikki ihmiset saattamaan minua sisälle taivaan porteista.
Vastaanottokomiteani päiden
yläpuolella häämötti valtava portti, joka katkaisi muurin, joka jatkui
silmänkantamattomiin molempiin suuntiin. Yhtäkkiä tajusin, että varsinainen
sisäänkäynti oli pieni verrattuna tuohon massiiviseen porttiin. Siristelin
silmiäni ja katselin molempiin suuntiin, mutta en kyennyt erottamaan, missä
muurit loppuivat. Kun katsoin ylös, en myöskään kyennyt erottamaan muurin
harjaa.
Eräs asia tuli minulle
yllätyksenä: Aina kun olin maassa ajatellut taivasta, olin odottanut, että
eräänä päivänä näkisin helmistä tehdyn portin, koska raamattu puhuu
helmiporteista. Tätä porttia ei ollut tehty helmistä, pikemminkin se oli
helmenvärinen – ehkäpä sateenkaaren väreissä kimalteleva olisi parempi ilmaus.
Minusta se näytti aivan siltä, kuin joku olisi sirotellut nonparelleja kakun
päälle. Portti hehkui ja kimalteli.
Pysähdyin ja tuijotin noita
ihania värisävyjä ja kimalteleviä värivivahteita.
Loiste häikäisi minut, ja olisin ollut tyytyväinen jo tästäkin. Mutta lähdin liikkelle ikään kuin minua olisi saatettu Jumalan
läsnäoloon.
Pysähdyin aivan portin ulkopuolelle,
josta saatoin nähdä sisälle. Näin kaupungin, jossa oli päällystetyt kadut.
Hämmästyksekseni ne oli tehty oikeasta kullasta. Kuvittele katua, joka on
päällystetty kultatiileillä: se on kaikkein lähimpänä
sitä, miltä tuo katu näytti.
Kaikki näkemäni oli
kirkkaanväristä – kirkkaampaa kuin mitä silmäni ovat koskaan katselleet – niin
voimakasta, ettei yksikään maan ihminen kykenisi katselemaan sellaista loistoa.
Astuin lähemmäksi porttia ja
oletin meneväni siitä sisälle kaupunkiin. Kaikki ystäväni ja sukulaiseni
seisoivat edessäni kutsuen, kehottaen ja pyytäen minua seuraamaan.
Äkkiä tilanne muuttui. Voin
selittää sitä ainoastaan kuvailemalla, että sen sijaan, että he olisivat olleet
edessäni, he olivatkin nyt rinnallani. Minusta tuntui, että he halusivat kulkea
rinnallani astuessani sisään tuosta sateenkaaren väreissä hohtavasta portista.
Joskus ihmiset ovat kysyneet
minulta: ”Kuinka liikuit siellä? Kävelitkö? Leijuitko?” En tiedä. Liikuin vain
jotenkin tuon minua vastaanottamaan tulleen joukon mukana. Lähestyessämme
porttia musiikki voimistui ja muuttui entistäkin eloisammaksi. Aivan kuin
olisin kulkenut kohti jotakin ihanaa tapahtumaa kuultuani ensin jotain
epämääräisiä ääniä ja nähtyäni kaiken etäältä. Mitä lähemmäksi pääsimme, sitä
intensiivisemmäksi ja eloisammaksi kaikki muuttui. Saavuttuani portille aistini
olivat terävöityneet entisestään ja olin onnesta huumautunut.
Pysähdyin – en ole varma
miksi – juuri portin ulkopuolelle. Olin innoissani siitä, mikä minua odotti, ja
halusin mennä sisälle. Tiesin että kaikki olisi vieläkin jännittävämpää kuin
mitä olin siihen saakka kokenut. Juuri tuolla hetkellä olin ymmärtämässä
jokaisen ihmissydämen kaipuun. Olin taivaassa ja valmiina astumaan sisälle
helmenvärisestä portista.
Tuon lyhyen tauon aikana jokin
muuttui. Sen sijaan että olisin ainoastaan kuullut musiikin ja sen, kuinka nuo
tuhannet äänet ylistivät Jumalaa, minusta oli tullut osa kuoroa. Olin yhtä
heidän kanssaan, he olivat sulauttaneet minut joukkoonsa. Olin saapunut
paikkaan, jonne olin jo kauan halunnut. Viivyttelin ja katselin ympärilleni
ennen kuin jatkaisin eteenpäin.
Juuri sillä hetkellä, aivan
yhtä nopeasti kuin olin saapunut taivaan porteille, minä äkkiä jätin ne
taakseni.
Jatkuu……….
Osta kirja!!!!
http://www.uskonkirjat.net/products/kdp90mt.html
http://kotisatama.net/kauppa/
http://www.nettikirjakauppa.com
http://www.suomalainen.com
IHMEITÄ TODELLA TAPAHTUU!!!
USKO TAI ÄLÄ!
IHMISET HERÄÄVÄT KUOLLEISTA, SOKEAT SAAVAT
NÄKÖNSÄ, KUUROT KUULEVAT JA RAMMAT KÄVELEVÄT JÄLLEEN!
-> TODELLA MIELENKIINTOISIA VIDEOITA LÖYDÄT TÄÄLTÄ!!!
http://www.hellisreal.net