Melkoinen Krapula

“Se on Bonnie”, vaimo sanoi.

“Hei, Bonnie”

“Oletko hereillä, Kevin?”

“Joojoo”

“Kuuntele, Kevin, Jeanjean paljasti sen minulle.”

“Paljasti sinulle mitä?”

“Että sinä veit hänet ja Cathyn komeroon ja riisuit heidän pikkuhousunsa ja haistelit heidän pimpsojaan.”

“Haistelin heidän pimpsojaan?”

“Niin hän väitti.”

“Hyvä luoja, Bonnie, yritätkö sinä pilailla?”

“Jeanjean ei valehtele tuollaisissa asioissa. Hän sanoi, että sinä veit Cathyn ja hänet komeroon ja riisuit heidän pikkuhousunsa ja haistelit heidän pimpsojaan.”

“Odotas nyt hetkinen, Bonnie!”

“Ja vitut odotan! Tom on raivoissaan, hän uhkaa tappaa sinut. Ja minusta tuo on hirveätä, uskomatonta! Äidin mielestä minun pitäisi ottaa yhteyttä asianajajaamme.”

Bonnie lopetti puhelun. Kevin laittoi puhelimen luurin alas.

“Mitä nyt?” kysyi hänen vaimonsa.

“Kuule, Gwen, ei se ollut mitään.”

“Oletko valmis aamiaiselle?”

“En usko että pystyn syömään.”

“Kevin, mikä on vialla?”

“Bonnie väittää että minä vein Jeanjeanin ja Cathyn komeroon ja riisuin heidän pikkuhousunsa ja haistelin heidän pimpsojaan.”

“Hei, älä viitsi!”

“Niin hän väitti.”

“Teitkö sinä sen?”

“Luoja, Gwen, minä ryyppäsin. Viimeinen asia, minkä muistan niistä juhlista on se, kun seisoin ulkona nurmikolla ja katselin kuuta. Se oli iso kuu. En ole koskaan nähnyt suurempaa kuuta.”

“Etkä sinä muista mitään muuta?”

“En.”

“Sinä menetät muistisi aina kun ryyppäät, Kevin. Sinä tiedät, että sinulta menee ryypätessä muisti.”

“En usko, että minä koskaan tekisin sellaista. En minä ole mikään lastenahdistelija.”

“Kahdeksan ja kymmenen ikäiset pikkutytöt ovat aika söpöjä.”

Gwen meni kylpyhuoneeseen. Kun hän tuli takaisin, hän sanoi: “Voi Luoja, minä toivon, että se tapahtui. Kiittäisin Luojaa, jos se todella tapahtui!”

“Mitä? Mitä helvettiä sinä puhut?”

“Tarkoitan sitä. Se ehkä hidastaisi sinun vauhtiasi. Se saisi sinut ajattelemaan kahteen kertaan ryyppäämistäsi. Se saattaisi jopa saada sinut lopettamaan ryyppäämisen kokonaan. Aina kun sinä menet juhlimaan, sinun täytyy juoda enemmän kuin muiden, sinun täytyy kaataa sitä kurkustasi alas. Sitten sinä yleensä teet jotain typerää ja inhottavaa, vaikkakin ennen yleensä jonkun täysi-ikäisen naisen kanssa.”

“Gwen, koko jutun täytyy olla jonkinlainen vitsi.”

“Ei se ole mikään vitsi. Odota, kunnes näet Cathyn ja Jeanjeanin ja Tomin ja Bonnien naamat!”

“Gwen, minä rakastan niitä kahta pikkuista tyttöä.”

“Mitä?”

“Voi vittu, unohda kaikki.”

Gwen käveli keittiöön ja Kevin meni vessaan. Hän valeli kasvonsa kylmällä vedellä ja katsoi itseään peilistä. Minkä näköinen lastenahdistelija oikein oli? Vastaus: kenen tahansa mattimeikäläisen näköinen, kunnes tälle kerrottaisiin että hän itse on sellainen.

Kevin istahti paskalle. Paskantaminen tuntui niin turvalliselta, niin lämpimältä. Tietenkään sitä ei ole tapahtunut. Hän oli omassa vessassaan. Tuossa oli hänen pyyhkeensä, tuolla hänen pesurättinsä, tuolla vessapaperi, kylpyamme, ja hänen jalkojensa alla, pehmeänä ja lämpimänä, oli vessan matto, punainen, puhdas, mukava. Kevin lopetti, pyyhki, huuhteli pytyn, pesi kätensä, kuten sivistynyt mies ja käveli keittiöön. Gwen paistoi pekonia. Hän kaatoi Kevinille kupin kahvia.

“Kiitos.”

“Kokkelia?”

“Kokkelia.”

“Kymmenen vuotta avioliitossa, ja aina sinä tahdot kokkelia.”

“Mikä vieläkin kummallisempaa, sinä kysyt sitä joka kerta.”

“Kevin, jos huhu leviää niin sinä olet pian ilman työpaikkaa. Pankki ei tarvitse osastopäällikköä, joka on lastenahdistelija.”

“Ei varmaankaan.”

“Kevin, meidän täytyy järjestää tapaaminen kaikkien osallisina olevien perheiden kesken. Meidän täytyy istua ja puhua tämä asia selväksi.”

“Sinä kuulostat kuin suoraan jostain Kummisetä-elokuvasta.”

“Kevin, sinä olet suuressa pulassa. Sinä et voi kiistää sitä. Sinä olet pulassa. Laita leipä paahtimeen. Pistä se varovasti tai se ponnahtaa samantien ylös, jousessa on jotain vikaa.”

Kevin laittoi paahtoleivän paahtimeen. Gwen laittoi pekonin ja munat valmiiksi.

“Jeanjeanilla on tapana flirttailla. Hän on ilmetty äitinsä. On ihme, ettei se tapahtunut jo aiemmin. Ei silti että se olisi mikään tekosyy.”

Hän istahti alas. Paahtoleivät olivat valmiita ja Kevin ojensi hänelle viipaleen.

“Gwen, on todella outoa, jos ei muista jotain tapahtumaa. Se on vähän sama kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan.”

“Myös eräät murhaajat unohtavat tekosena.”

“Et kai sinä vertaa tätä murhaan?”

“Se voi vakavasti vaikuttaa niiden kahden nuoren tytön tulevaisuuteen.”

“Monet asiat voivat.”

“Arvelisin, että sinun käytöksesi oli tuhoavaa.”

“Ehkä se oli tuhoavaa. Ehkä he pitivät siitä.”

“Siitä on helvetin kauan”, Gwen sanoi, “kun viimeksi haistelit minun pimpsaani.”

“Sillä lailla, sotke vain itsesi asiaan.”

“Minä olen jo sotkeutunut siihen. Me asumme 20 000 ihmisen yhteisössä, ja tuollaiset asiat eivät pysy salaisuuksina.”

“Miten he aikovat todistaa sen? Heillä on kahden pikkutytön sana minun sanaani vastaan.”

“Lisää kahvia?”

“Kiitos.”

“Minun kyllä piti hakea sinulle tabascokastiketta. Tiedän, että pidät siitä munien kanssa.”

“Aina sinä unohdat.”

“Tiedän. Kuule, Kevin, syö aamiaisesi loppuun. Syö niin kauan kuin haluat. Olen pahoillani. Minulla on tekemistä.”

“Ei se mitään.”

Hän ei ollut varma, rakastiko hän Gweniä, mutta elämä hänen kanssaan oli mukavaa. Hän piti huolen yksityiskohdista ja juuri yksityiskohdat tekivät miehestä hullun. Hän laittoi paljon voita paahtoleivälleen. Voi oli yksi ihmisen viimeisistä ylellisyyksistä. Autot olisivat jonakin päivänä liian kalliita ostettaviksi ja kaikki vain istuskelisivat, söisivät voita ja odottaisivat. Jeesustelijat, jotka saarnasivat maailmanlopusta, näyttivät päivä päivältä yhä paremmilta. Kevin söi paahtoleipänsä ja voinsa ja Gwen palasi.

“Selvä, se on järjestetty. Minä soitin kaikille.”

“Mitä sinä tarkoitat.”

“Tunnin päästä on tapaaminen Tomin luona.”

“Tomin luona?”

“Niin, Tom ja Bonnie ja Bonnien vanhemmat ja Tomin veli ja sisko - he kaikki ovat siellä.”

“Ovatko lapset myös siellä?”

“Ei.”

“Entä Bonnien asianajaja?”

“Oletko sinä peloissasi?”

“Etkö itse muka olisi?”

“En tiedä. En ole koskaan haistellut tytön pimpsaa.”

“Miksi helvetissä et?”

“Koska se ei ole soveliasta eikä sivistynyttä.”

“Ja mihin meidän niin sovelias sivilisaatiomme on meidät tuonut?”

“Ilmeisesti aikoihin, jolloin miehistä on huvittavaa viedä pikkutyttöjä komeroihin.”

“Sinä tunnut nauttivan tästä.”

“En tiedä antavatko ne kaksi pikkutyttöä sinulle koskaan anteeksi.”

“Haluatko, että minä anelen heidän anteeksiantoaan? Onko minun tehtävä se? Jonkin sellaisen vuoksi, jota en itse edes muista?”

“Miksi ei?”

“Antaa heidän unohtaa se. Miksi yrittää selitellä sitä?”

Kun Kevin ja Gwen ajoivat Tomin asunnon pihaan, Tom nousi seisomaan ja sanoi: “Sieltä he tulevat. Nyt meidän kaikkien on pysyttävä tyyninä. On olemassa sovelias ja reilu tapa sovitella asia. Me olemme kaikki aikuisia ihmisiä. Me kykenemme sopimaan kaiken keskenämme. Ei ole tarvetta kutsua poliisia. Viime yönä halusin tappaa Kevinin. Nyt haluan vain auttaa häntä.”

Kuusi Jeanjeanin ja Cathyn sukulaista istui ja odotti. Ovikello soi. Tom avasi oven ja sanoi :”Terve, ihmiset.”

“Terve”, sanoi Gwen. Kevin oli vaiti.

“Istukaa.”

He menivät ja istuutuivat sohvalle. “Otatteko jotain juotavaa?”

“Ei”, sanoi Gwen.

“Soodaviski”, sanoi Kevin.

Tom sekoitti drinkin ja ojensi sen sitten Kevinille. Kevin otti drinkin ja kaivoi taskustaan tupakkaa.

“Kevin”, sanoi Tom, “olemme päättäneet, että sinun pitäisi mennä psykologin puheille.”

“Ettei kuitenkaan psykiatrin?”

“Ei, psykologin.”

“Selvä.”

“Ja meistä sinun pitäisi kustantaa terapia, jota Jean ja Cathy mahdollisesti tarvitsevat.”

“Selvä.”

“Me aiomme vaieta tästä, sekä sinun että tyttöjen vuoksi.”

“Kiitos.”

“Kevin, on vain yksi asia, jonka haluaisimme tietää. Me olemme sinun ystäviäsi. Olemme olleet ystäviä jo vuosia. Vain yksi asia. Miksi sinä ryyppäät niin paljon?”

“Helvetti, en minä tiedä. Suurimmaksi osaksi luulisin että minua vain kyllästyttää.”